Ny se on nakerrettu luettu,
Noh, ku meitä tituleerataan (itte kyl keksittiin toi)
Valtakunnan Ylimmäisiks Helikirjojen Koira-arvioijiks,
niin täs ny rinta rottingilla arvioitellaan.
Joo.
Kirjan ulkonäkö, tuaksu ja maku oli kohillaan.
Tuattajan kissa, Neito Nemo, oli jättänny kirjaan omat hajustepostauksensa.
Tykättiin. Ihan noista kaikista ominaisuuksista.
Joo.
Kirjas seikkailee kaks tätsyä, Sylvia ja Tuija.
Toinen näyttää Hemulilta, eli on pitkänpuikee,
ja toinen on niiku meijän
äippä,
miten sen ny kohteliaasti ilmottas, matalanläntä.
Tapahtumapaikkana on ammoin rakennettu seurojentalo,
johon kaksikko on paennu ystäviä ja sukua
viättään Tuijan 70-vuotissyntsiä, ja pitään keskenään runoiltaa.
Nää daamit on kyl värikkäitä persoonia.
Niitten autoillakin on nimet,
Reetu ja Vanhapassska (joo, kolmella ässällä).
"Kiisselinpunaisen esiripun katveessa,
lakritsinmustan näyttämön leveällä patjalla
nähdään kaksi jännityksestä hervotonta hahmoa."
Laulava patja?
Tota kohtaa me ei täysin ymmärretty,
ku se oli joku Markku
ku laitto patjan laulamaan Sylvian kaa.
Äippää kyl toikin kohta nauratti.
Mut noin koosteena voitas määritellä,
että kirja on täynnänsä värikästä sanailuu,
ja on taattua helilaaksosta,
sopii nauravaisille ihmisille iästä riippumati.
Joo.
Ai niin, ja präntti on isoo,
että näkee lukee vaikka ilman prillejä,
totes meijän äippä.
Kirjas ei oo tällä kertaa yhtään mäyräkoiraa,
mut ei se himmennä kirjan laatua.
Joo ei.
Kuanokirjasta poimittu:
Heliltä: "Enimmäkses mun lukijat o ihmissi, mikä sopi mul hyvi, ko ihmisen kiäl o mul selkkiä. Mut mont vuat jo lukijoitte joukos o ollu myäskin 2 mäyräkoira, Myrsky ja Tuisku. Ne o ensmäset mun tiätämät lukijat, mitkä otta hammastuntuman Sylvia&Tuija-kirjoihi. Niitten kotosivut on kuulemma yks Suamemaan luetuimppi lemmikkiblogi, en ihmettel, hauskoi veikkossi."
