"Poimit minulle luun pakastealtaasta" Heli Laaksonen (oikeesti: Poimit sydämeni kirjahyllystä)

 Ai että me riamustuttiin, sil me saatiin Helipostii! Siis terviisii Laaksosen Heliltä. Juu juu. Siltä kirjamaijalta, joka myäs taiteilee ja just pääs tokalle luakalle kouluun. Eiks oo ihmeellistä! Kui paljo yhes piänes ihmises on enerkiaa. No mut, tämmöstä Heli kirjotteli:

"Hei Poja ja Wiima
(ynnä Kaisa)!

Kuis teil o suven kuumuus sujunu?
Sen verra  mitä mää olen toisel silmäl seurannu,
ni ette te ainaka lötkistyny ol - koko aja jotta meneilläs
ja yhrel kamera kaulas.

Mää olen ollu tiätty ko tervapurkis,
ko ei tämä nykyne mailm ol meil esiintyjil oikke suasiolline.
Jollei ol "peruttu" ni on "purettu", eikä sil mittä keikkarunoilija voi.
Kirjoi voi kumminki kirjotta!

Täl kertta tein semmosen erikoise,
et käänsin runoi yhrelt mun uurelt lempparirunoilijalt,
semmoselt Aleksanterilt (hän o jo 1950 kuallu, mut emmää ol niin tarkka)
ja kirjotin niihi itte vastausruno.
Ja maalasin vähä vastausmaalauksiaki.
Kyl tämmötti saa ajan kuluma!

Kirjan nimest tul söpö,
se on "Poimit sydämeni kirjahyllystä".

Se o vähä niinko koiramaailmas olis
"Poimit minulle luun pakastealtaasta".

Syynäsin ja syynäsin, et mil taval koirat olis erustettuna teokses
- ajattelin et se kumminki vois teit kiinnosta -
ja kyl vaa! Koira mainittu! Kaks kertta!
Kylläki toises runos samal rivil kissan kans
eli se taita nollata tilantte?

Kumminki nyy kysyissin, et jos teil olis aikka tutustu tähä
ja vaik kirjotta siit jotta ajatuksi?
Lykkäissin teil postis sen.

Osotten olen tiätty karottanu kaua sit.

Hyvi voimissi,

Heli"

Mehän tiätty vastattiin oitis, et ilman muuta otetaan kirjalahja vastaan ja luetaan, tai siis äippä lukee meille. 

Sit ku kirja tuli, ni haisteltiin sitä touhukkaasti. Se edellinen kirja tuaksu vähän kissille, mut tää runokirja vaan painotuareelle paperille. Ei uskallettu antaa Helin runoja Tuiskulle, ku se hammasteli yhen kirjan nurkat, ni ny sitten sekin sai tyytyä vaan haisteleen.

Juu, totta Heli puhu. Oli kirjas yks vinttikoira, ja joku muukin rotumäärittelemätön (ehkä kuiteskin mäyris?) koira, mut sitä ei lasketa, ku samas runos oli kissa sekä yks kulkukoira (tuskin oli mukavuuden halunen mäyrinkäinen). Tää runokirja oli silleen vinkee, et se oli vuaropuhelu jo edeskäynneen latvialaisen monilahjakkuusrunoilijakirjailija Aleksandrs Čaksin ja Helin välillä. Kaikkee se Heli hoksaa!

Runot oli, meijän äipän miälestä, sydämes palavia, kaipuuta herättäviä, puutarhurille passeleita (aiko etsii resedan), unelmallisia sekä merkityksellisiä. Äippä hurmaantu. Me kans. Varsinkin, jos tosiaan olis voinu poimii niitä luita pakkasaltaasta.

Meil on kaks kirjahyllyy. Sinne mahtuu sydämii ja kirjoi. Ja alahyllylle yks mäyäkoira nukkuun.

Tää kirja oli ku pumpulipilvet järven päällä tyynellä säällä.
Vadelmien arvonen lukunautinto, totes äippäkin.
Annetaan tälle 12 tassua!

Runot, suomennokset, jälkisanat ja maalaukset: Heli Laaksonen
Runot: Aleksandrs Čaks
ISBN: 978-952-68595-2-1